Musiikki ja Jumalan kohtaaminen

Niemi Markus | 8.7.2013 11.00

Kristikunnan keskellä vaikuttaa panteistinen idea musiikista Jumalan kohtaamisen apuvälineenä. Panteismin mukaan Jumala ja hänen luomakuntansa ovat perimmältään yhtä ja samaa. Kuulostaako havainto hätkähdyttävältä? Kenties. Väittämää voi kuitenkin pitää perusteltuna, kunhan asiaa malttaa tarkastella kiihkottomasti Raamatun opetusta vasten, terveellä arkijärjellä.

 

 

Musiikki ja pyhän kokemus

 

Laajassa mielessä musiikin voitaneen ajatella kuuluvan ns. luomisen evankeliumiin. Inhimillisenä kykynä se on ilman muuta Jumalan antama lahja. Musikaalisena ja luovana toimijana ihminen ilmentää Jumalan kuvaa itsessään. Emme kuitenkaan voi suoraan kohdata Jumalaa musiikin kautta tai musiikissa kuten emme luonnossakaan. Näemme siinä vain hänen tekonsa tai lahjansa, ihmiselle annetun kyvyn organisoida ääntä musiikiksi. Lunastuksen evankeliumiin eli syntien anteeksiantamukseen - siihen, minkä kristityt varsinaisesti tunnustavat evankeliumina - musiikki ei sisälly.

 

Musiikki synnyttää ihmisessä voimakkaita tunnekokemuksia. Aivan kuten luonto (tähtitaivas, vuoret etc.) se voi saada aikaan kokemuksen "pyhyyden" läsnäolosta. On kuitenkin tärkeää tiedostaa, ettei tämä normaali ja sielullinen pyhyyden kokemus edellytä Pyhää Henkeä eikä sen olemassaolosta ole mahdollista sitovasti päätellä Pyhään Henkeen tai hänen toimintaansa. Pyhyyttä koetaan kaikkialla maailmassa uskonnollisista vakaumuksista riippumatta. Kokijasta riippuu, millaisten asioiden (musiikki, filosofia, luonto) äärellä kokemus useimmiten aktivoituu. Sama kokemus voi vaikuttaa niin ylistyskonserteissa kuin vaikkapa Helsingin jäähallissa, jossa suosittu heavymetallibändi Iron Maiden kajauttaa ilmoille The Trooperin ensitahdit. Musiikki resonoi sielussa, soittaa sen sisäisiä kelloja. Musiikin äärellä ihminen voi kokea paitsi "yhteyttä" (esim. konsertit), myös pyhyyttä ja ylevyyttä. Tämä on normaalia ja tervettä musiikin sielua elähdyttävää vaikutusta, eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa. Musiikin toiminta-ala on aina sielullinen: se ilmentää ihmisen sielunelämää ja puhuttelee sitä.

 

Musiikista saatava ylevän ja pyhän kokemus tulkitaan kristittyjen keskuudessa usein virheellisesti Pyhän Hengen aikaansaannokseksi. Taustalla on panteistinen ajatus musiikin kautta kohdattavasta Jumalasta. Kristitty, joka uskoo Jumalan voitavan kohdata musiikin välityksellä, ei tosin itse tiedosta ajattelunsa pakanallista perusolettamusta, joka kätkeytyy "kristilliseen" kielenkäyttöön. Vaikuttaakin siltä, että vain harva kristitty tajuaa tällaisen ajattelun epäraamatullisuuden. Yhtenä syynä tähän voidaan pitää kristikunnan laajamittaista ja ongelmatonta mukautumista sekulaariin rockkulttuuriin, jonka merkitykset ovat assimilaatiossa piilevinä kuljettautuneet suoraan "hengellisen" musiikkikulttuurin ytimeen. Monia kristittyjä suojaa ainakin aluksi suoranaiselta eksytykseltä, hassua kyllä, oman ajattelun epäjohdonmukaisuus, haluttomuus viedä asioita niiden loogisiin johtopäätelmiin saakka. Suojana se on kuitenkin äärimmäisen pettävä. Osaltaan sitä motivoi pelko omien käsitysten osoittautumisesta virheellisiksi. Siksi näkemyksiä ei myöskään haluta koetella.

 

 

Ajattelun piilevä pakanallisuus

 

Nykyään kristikunnassa vaikuttavatkin okkulttiset, animistiset (luonnonuskonnolliset, sielua jumalallistavat) ja panteistiset näkemykset, jotka on ohuesti verhottu kristilliseen liturgiaan ja siten "kristillistetty". Taustalla on yhtäältä vuosikymmenien historiallinen kehitys ja toisaalta kristillisen opin arvostuksen vähittäinen rapautuminen samalla kun "sisäinen todellisuus" on korostunut ulkoisen kustannuksella. Ajatus musiikista Jumalan kohtaamisen apuvälineenä on yksi tällaisia pinnallisesti kristillistettyjä, mutta olemukseltaan panteistisia näkemyksiä. Panteismi tulee ilmi tavassa, jolla luotu yhdistetään Luojaan niin, että näkemyksen edellytyksenä on Raamatulle vieras ykseysajattelu luodun ja Luojan suhteessa. Käytännössä musiikki saa Jumalan kohtaamisen apuvälineenä ikään kuin sakramentin aseman - vastoin Jeesuksen opetusta, josta minkäänlaisia "musiikin asetussanoja" on mahdotonta löytää.

 

Ajatus musiikista Jumalan kohtaamisen apuvälineenä koetaan kyllä yleisesti luonnolliseksi. Näin siksi, että perimmältään tällaisessa ajattelussa on kysymys ihmisen uskosta "alkuvoimaan" (sielunvoima). New Age kutsuu sitä universaalienergiaksi. Tietyssä mielessä kyse on voimasta, joka todella toimii. Se voidaan kokea energiakenttinä, "sähkövirtana", kaatuilemisena, nytkähtelynä - tai voimakkaana liikutuksena ja ekstaasina. Se on mahdollista aktivoida ihmistekoisesti rummutuksen, toisteisen ja rytmikkään musiikin tms. keinoin. Olavi Peltolan mukaan sitä voidaankin pitää kaiken pakanallisen kansanuskonnollisuuden perusvoimana. Siksi myös enemmistö hyväksyy sen luonnolliseksi uskokseen ja uskonnokseen.

 

Evankeliumi ja kolmiykseinen Jumala on ihmiselle konseptina vieras ja kummallinen, eikä Jeesuksen sovituskuolema löydä vastakaikua ihmisen luonnollisesta uskonnollisuudesta ja olemuksesta. Kun ymmärrys kristillisestä opista katoaa rockmusiikin ja sielullisten pyhyyden kokemusten syövereihin, on siirtymä panteismiin kristikunnankin keskellä täysin ennustettavissa. Jumala löydetään omasta pyhyyden kokemuksesta ja Pyhän Hengen läsnäolo perustellaan tuohon kokemukseen ja vallitseviin olosuhteisiin vetoamalla. Saatetaan esimerkiksi kuvitella, että koska musiikki soi uskovien keskellä ja on uskovien esittämää, kysymys ei voi olla mistään kovinkaan epäkristillisestä. Harva ajatus on yhtä vaarallinen ja harhaanjohtava.

 

 

Jumalan kohtaamisen todellinen väline

 

Raamatun mukaan Jumala kohdataan ainoastaan Kristuksessa uskon kautta, sillä vain Pojan kautta käy tie Isän luo. Pyhää Henkeäkään ei voi kohdata erikseen, vaan hän tekee työtään siellä, missä Kristusta kohdataan ja kirkastaa ainoastaan Kristusta puhumatta koskaan itsestään (ks. Joh. 16:13-14). Sanan synnyttämä usko, ei musiikki, on Jumalan kohtaamisen ainoa väline. Kohtaamisen sisältö on puolestaan aina Sana, jossa Kristus kohdataan ja joka Kristus itse on.

 

Musiikki voi toki "kuljettaa" evankeliumia.  Tällöin se parhaimmillaan ikään kuin tarjoaa sanan ihmiselle. Musiikin rooli ei jumalanpalveluksen käytäntönä ole "auttaa kohtaamisessa" vaan toimia niin, että ristin sanoma kirkastuu mieleenpainuvalla tavalla. (Esimerkiksi äänekäs rockmusiikki sulkee jo kulttuuristen merkitystensä mielessä lähtökohtaisesti tämän "kuljettamisen" ulkopuolelleen. Se kyllä viihdyttää kuulijaa, mutta sen suhde Sanaan jää ambivalentiksi.) Ilman sanaa musiikki on arvotonta suhteessa Jumalan kohtaamiseen. Sitä, että jokin tietty musiikkikappale voi assosioitua subjektiivisesti evankeliumin sanaan, ei tule sotkea siihen tosiasiaan, että Jumala kohdataan aina yksin Kristuksessa yksin uskon kautta. Musiikki voi liittyä asiaan (mikäli se esim. soi taustalla) ja määritellä kohtaamisen aikana koettuja tunteita, mutta kohtaamisen tapahtumaa se ei edistä. Jumalaa ei kohdata tunteessa tai tunteen kautta. Kohtaamiseen voi kyllä liittyä voimakaskin tunnetila, mutta sen rooli on pidettävä merkityksettömänä suhteessa itse kohtaamisen tapahtumaan.

 

Luultavaa on, että musiikki on alettu mieltää Jumalan kohtaamisen välineeksi, koska ylistäminen on alettu mieltää sellaiseksi. Nykyinen musiikkikeskeinen tapa määritellä ylistäminen ei puolestaan perustu niinkään Raamattuun kuin amerikkalaiseen "ylistysteologiaan", jolla ei ole paljoakaan tekemistä kristillisen opin kanssa joitakin irrallisia ja aiheettomia Vanhan testamentin poimintoja lukuunottamatta. Sieltä on myös peräisin menetelmäkeskeinen ylistämisen idea. Raamattu ei kuitenkaan opeta, että ylistäminen on keino kohdata Jumala. Ylistäminen on Raamatussa ihmisen kiitosta Jumalaa kohtaan. Jos ylistäminen tapahtuu Raamatun sanoin, silloin myös varmasti Jumala on läsnä - muttei ylistämisen seurauksena, vaan sanansa kautta. Siksi kannattaa ylistää sellaisin kiitosvirsin, joissa kaikuu evankeliumi.

 

Ylistäminen sinänsä on ihmisen tekoa ja reaktiota Jumalan edeltäviin tekoihin. Se ei ole Jumalan kohtaamisen menetelmä. Jumalan ylistäminen on tosiasiallisesti mahdollista vasta sen jälkeen, kun hänet on ensin kohdattu Sanassaan ristiinnaulittuna, synnit anteeksi antavana Kristuksena. Ylistystä ei siten myöskään tule ankkuroida omiin motiiveihin kuvitellen, että ne olisivat puhtaat ja otolliset. Sitä ne eivät koskaan ole, eikä meillä olekaan Jumalalle muuta tuotavaa itsestämme kuin pahuutta ja syyllisyyttä. Ovathan hyvät tekommekin synnin saastuttamia ja siksi kelpaamattomia pelastukseen. Samoin on turha luulla oman häilyväisen "kristillisyytemme" turvaavan ainoankaan ylistyshetken tai "session" totuudellisuutta. Mutta jos ylistämme evankeliumin sanalla, ankkuroimme ylistyksen Kristukseen, emme itseemme. Ja se on hyvin, hyvin viisasta.

 

(Laajempaa pohdintaa samasta aihepiiristä: http://www.kaikkionvaletta.blogspot.fi/2013/03/modernin-kristillisen-musiikin-henki-ja_25.html)

 

Kirjoittajaan voi ottaa yhteyttä sähköpostitse (markusoskariniemi@gmail.com) niin kritiikin, kannustuksen kuin muunkin asian puitteissa. Pyrin vastaamaan kaikkiin saamiini posteihin.

 

navigointi