Jokaisella on oikeus tulla viihdytetyksi

Niemi Markus | 7.2.2012 1.00

Viihteeksi käsitetään se, minkä äärelle ihminen hakeutuu viihtyäkseen ja viihdyttääkseen itseään. Viihde yhdistetään nykyään rentoutumiseen, "akkujen lataamiseen" tai jopa "aivojen jättämiseen narikkaan".

Viihde määrittää länsimaisen ihmisen elämää, sillä länsimaisuutta määrittää maanpäällinen hyvinvointi (jollaisesta esi-isämme eivät osanneet uneksiakaan); hyvinvointi puolestaan lisää viihtyvyyttä ja osaltaan mahdollistaa valinnanvapauden samalla kun luo - kapitalistisen logiikan mukaisesti (ja hyvinvointi on nykyisessä merkityksessään kapitalismia) - tarpeita yhä uudelleen valita viihtyminen, tehdä omasta viihtymisestä pääasiallista.

Myös länsimainen kristitty elää viihtymisen ja viihteen maailmassa. Olemme kritiikittömästi nielleet käsityksen, että populaariviihde (huolimatta siitä, että muodollisesti paheksumme sen mätää moraalia), kuuluu elämäämme ei vain ulkoisessa vaan myös sisäisessä merkityksessä; toisin sanoen, hyväksymme itsemme viihteen kuluttajina ja tarvitsijoina. Katsomme Idolsia, Talentsia ja Big Brotheria, joiden emotionaalinen pornografia yhtäältä huvittaa, toisaalta saattelee meitä moraaliseen närkästykseen (nimittäin silloin, kun näiden ohjelmien kyseenalainen arvomaailma tulee erityiseksi puheenaiheeksi); vietämme leffailtoja, joihin emme valitse elokuvia niiden puhuttelevuuden, vaan sen täydellisen puuttumisen vuoksi (jotta jokainen viihtyisi). Pidämme tätä kaikkea oikeutenamme ja itsestäänselvyytenä, aina ja kaikkialla - paitsi silloin, kun on tarkoitus todeta jotain näiden viihteen muotojen yleisesti ottaen mädättävästä ja passivoivasta vaikutuksesta (joka ei kuitenkaan oletettavasti koske meitä, vaikka kulutammekin niitä - kyllähän kristinusko meitä suojaa, eikö suojaakin? ja eikö hyvinvointi ole Jumalan siunaus - hyvinvointi ja sen kaikki kyseenalaiset seuraukset, niinhän?). Viihde auttaa olennaisesti unohtamaan sen, mitä me itse asiassa olemme: kuolevaisia. Sitä ei edes kristitty jaksaisi kovin aktiivisesti muistaa.

Karkeasti ottaen viihteessä ei ole kysymys niinkään sisällöstä kuin muodosta. Viihde sulattaa minkä tahansa sisällön, vie sen identiteetin ja latistaa sen muotoonsa. Viihteen voima on sen massiivisessa kyvyssä sulauttaa ja tuon sulauttamisen vaivattomassa, globaalissa logiikassa. Ei ole olemassa merkitystä, jota ei voisi viihteellistää.

Uskovaiset ovat yhtä alttiita viihteen suomalle unohdukselle kuin ei-uskovatkin. Viihteen houkutus on juuri unohduksessa, jota se tarjoaa epämääräisin, jopa moraalisin verukkein: sinulla on oikeus tähän, sinulla on vapaus tähän, sinä tarvitset tätä. Se tarjoaa kuolemaa ja unohdusta vapautumisena ja rentoutumisena. Yhtäläisesti se tunkeutuu seurakuntaan epämääräisinä motivaatioina, joiden tarkoitus on loppujen lopuksi - Jumalan palvelemisen nimissä - palvella ainoastaan alati viihtymään pyrkivän kuluttajan tarpeita, huonoa keskittymiskykyä, haluttomuutta ajatella, pysähtyä ajattelemaan: haluttomuutta palvoa Jumalaa kaikella voimalla ja ymmärryksellä (ks. esim. 1. Kor. 14:15 ja 14:20).

Kriittinen huomioni kohdistuu lyhyesti sanottuna viihteeseen ja seurakuntakäytäntöjen suhteeseen sinänsä: tiedostammeko me riittävän hyvin sen vaarallisen potentiaalin, jota nykyiset käytäntömme kantavat mukanaan - toisinaan toteutuen, toisinaan toteutumatta jääden? Kyse ei ole siitä, että olisimme suoranaisesti unohtaneet, mistä vaikkapa ylistämisessä sinänsä on kysymys. Päinvastoin: jatkuvasti kuulee puhuttavan siitä, kuinka ylistäminen ei ole pelkkää musiikkia vaan musiikki on lähinnä apuväline jne. jne. Kun käytännöt viihteellistyvät, seurauksena ei ole jonkin asian merkityksen unohtaminen, vaan unohtamisen muodostuminen merkitykseksi sinänsä. Olennaista on, että tämä muodostuva merkitys on luonteenomaisesti kätkeytyvä, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että samalla kun osaamme puheessamme erottaa esimerkiksi ylistämisen niistä välineistä, joita ylistämisessä käytetään, olemme tosiasiallisesti jo kadottaneet puheen yhteyden käytäntöön. Ja viihteellistymisen ainutlaatuisen unohduksen logiikan vuoksi tämä jää meiltä huomaamatta. Tiivistäen: ongelma ei ole siinä, että unohdamme, mistä ylistämisessä on kysymys, vaan siinä, että unohtamisesta sinänsä tulee ylistämisen muoto. Viihteellistyminen on vaarallista juuri siksi, että se tarjoaa unohdusta muistamisen verukkeella. Kunhan vain muistamme kertoa toisillemme, mistä ylistämisessä on kysymys, voimme turvallisin mielin jatkaa nykyisiä käytäntöjämme. Kyllähän me tiedämme, mistä on kysymys... Mutta entä jos "tieto" onkin muistiin nojaavaa unohdusta? Entä jos unohduksesta on tullut "tietämisen" muoto?

Viihteen tunkeutuessa kristilliseen elämään tapahtuu väistämätön: jumalanpalvelukset viihteellistyvät. Tilaisuuden tunnelman ja musiikkivalintojen merkitys korostuu - ja etenkin korostuu ihmisen merkitys näiden tunnelmien tuottajana. Ikään kuin Jumalan palveleminen merkitsisi emotionaalisen merkityssisällön ja latautuneisuuden varmistamista. Mutta miksi tilaisuuden tunnelmaa pitäisi alkaa varmistella? Tietenkin siksi, että ihmiset viihtyisivät; ja jälleen muistetaan puhunnan tasolla korostaa, ettei tarkoitus ole miellyttää ihmisiä (vaan Jumalaa), samalla kun juuri "asian muistava" puhe säilyttää tiukan erillisyytensä toiminnan käytännöstä. "Muistaminen" alkaa paradoksaalisesti palvella unohdusta, muuttua mantraksi, jolla ei paljasteta vaan peitetään asenteen velttous ja haluttomuus ymmärtää teorian ja käytännön suhde.

Tarkkailkaamme kriittisesti, Jumalan Sanan valossa, motiivejamme, käytäntöjämme, toimintaamme. Valinnanvapautemme ei ole rajaton, sillä kristitylle valinnanvapaus merkitsee vapautta valita oikein, ei vapautta valita mitä tahansa. Oma uskoni on, ettemme todella tarvitse viihdettä siinä muodossa kuin olen sitä esitellyt. Väitän, että emme todellakaan tarvitse Big Brotheria, Idolsia, Talentsia, Salattuja elämiä tai Farmvillea. Don DeLilloa mukaillen: tavarapaljouden, tuotettujen sisältöjen ja sulautettujen merkitysten takaa meitä tuijottavat kuoleman kasvot, kuoleman joka uskottelee olevansa elämää, kuoleman joka houkuttelee meitä unohtamaan. Viihteen kaikesta kylläisessä maailmassa väripaljous yhdistyy valkeudeksi, yhdeksi hymyileväksi valkeuden enkeliksi, enkeliksi joka esiintyy meille ja joka haluaa vakuuttaa meidät siitä, että kun värejä on tarpeeksi, kaikki on lopulta valkeutta - ja siis, kaikki mikä näyttää valkoiselta on hyvää, todella hyvää. Viihteen funktion toteutuessa äärimmäisellä tavalla länsimainen kristitty kävelee helvettiin kuoleman käsipuolessa, vapauttaan toteuttaen, mitään säikähtämättä, vinosti hymähdellen.

 

Aiheet: Nuoret, Nuoret aikuiset
navigointi