Herran vuonna 2013

Niemi Markus | 4.1.2013 14.00

 

Saarnaaja Matti Pyykkönen kirjoittaa Jumala juoksupoikana -kirjassaan (1991) seuraavasti:

 

"Los Angelesissa 1906 Azusa-kadulta levinneen Hengen vuodatuksen aikoina tuli profetia, jolla on vakava sanoma meidän ajallemme.

Sanoman sisältö oli seuraava: Lopunaikana on kolme asiaa, jotka tulevat olemaan tunnusomaisia helluntaiherätykselle: 1) Vanhurskaan elämän sijasta ylikorostetaan voimaa, 2) ylikorostetaan Jumalan ylistämistä rukouksen kustannuksella, 3) ylikorostetaan Hengen lahjoja Jeesuksen Herruuden kustannuksella."

 

Profetian esittämisestä on kulunut tovi jos toinenkin. Jos Pyykkönen oli teoksensa julkaisuajankohtana eli vuonna 1991 oikeassa - yhtäältä alleviivatessaan kristillisen uskon kehnoa tilaa Azusa-kadun aikoihin sijoittuvaa profetiaa siteeraamalla -, mitä ajattelee kaltaiseni kriittinen rivihelluntailainen nyt, Herran vuonna 2013?

 

Mitä esimerkiksi tulisi ajatella kohdan 1) väittämästä, voiman ylikorostamisesta? Ensimmäiseksi on todettava, että "voimaevankeliumi" tuntuu nykyisessä uusevankelikaalisessa kristillisyydessä tulleen lähes yksinomaiseksi julistusta määrittäväksi sisällöksi. Ei tarvitse kuin poiketa TV7:n ohjelma-arkistoon havaitakseen asianlaidan; saman todistuksen antaa ekskursio modernin hengellisen kirjallisuuden pariin. Meitä ravitaan syväluotaavalla opetuksella "hengellisestä auktoriteetista", meille opetetaan voiman hallitsemisen "ammattisalaisuuksia" (jotka muka jollain mystisellä tavalla piilevät ihmisen itsensä luomassa "uskon ilmapiirissä" tms.) ja meitä valistetaan lukuisista erilaisista mentaalitekniikoista, jotka muka toimivat (nykyään jo lähes välttämättöminä) "apuvälineinä" "syvemmän yhteyden" saavuttamiseen.

 

Kysymys ei in concreto ole enää pelkästä voiman ylikorostamisesta, sillä 2000-luvulla "voimaevankeliumi", jota Pyykkönen ihmiskeskeisen teologian diagnoosissaan vuonna 1991 kuvaili, on jo saavuttanut evoluutiossaan uudenlaisen vaiheen. Voidaan puhua New Agesta, uudesta gnostilaisesta ja jopa maagisesta kristillisyydestä - kristillisyydestä, jossa sovittaja-Jeesus on vaihtunut voimanantaja-Jeesukseksi ja Pyhä Henki, tuo synnintunnon herättäjä ja aina yksinomaan Pojasta puhuva triniteetin kolmas persoona, muuntunut kuin salavihkaa mystiseksi Voimaksi, josta nykyään on jo mahdollista (eräiden lyyrikkojen mukaan) juopuakin. Vaikka vanha synnintuntokin toisinaan vilahtelee liturgisena puheena muun hyvän seassa, ovat dominoivat tendenssit kaikkien niiden nähtävissä, jotka malttavat perehtyä aiheeseen. Uusevankelikaalisen kristillisen opetuksen painopiste on yleisesti ottaen aivan toisaalla kuin synnissä ja armossa. Uskonpuhdistuksen teologiasta on livetty kauas.

 

Tämä käy erinomaisesti ilmi kohdan 2) väittämän avaamia näkymiä tarkastellessa. Vaikka torontolaisuus yhdenlaisena villityksenä tuli ja meni, sen hedelmiä keräilemme vielä kauan. Yksi tällainen hedelmä on paitsi nykyistä ylistämisen praksista määrittävä emootiokeskeisyys, myös erityisesti harhaoppista ylistysteologiaa enemmän tai vähemmän leimaava näkemys Jumalasta jonkinlaisena "taivaallisena terapeuttina". Tästä on seurannut mm. se, että Jumalan kohtaaminen ymmärretään usein ennen kaikkea "sisäisesti eheyttävänä" terapeuttisena tapahtumana. Kristityn huomio käännetään sisäänpäin, omaa sisäistä maailmaa kohti (tässä tunteisiin vetoava musiikki palvelee erinomaisesti). Raamatun ajatusta "Kristuksessa minussa" painotetaan virheellisesti niin, että fokus on jatkuvasti armon mahdollisissa vaikutuksissa omaan itseen - sen sijaan, että suuntauduttaisiin siihen todelliseen Kristukseen, joka aina on ihmisen ulkopuolella ja hänestä erillinen persoonansa; se, joka kutsuu kieltämään itsensä ja jäämään armon varaan, kun kieltäminen ei kuitenkaan syntiseltä koskaan täysin onnistu. Vähitellen tästä "sisäisestä Kristuksesta" on muodostunut oikea gnostilainen spirituaalinen opas, ja aivan kuten tuossa muinaisessa harhaopissa, myös sen nykyisessä muodossa korostuvat oireellisesti näkyihin ja visioihin keskittyvät opetukset, joita ympäröi todellinen kuvaan ja ääneen keskittynyt kulttuuri. (Ei ole lainkaan sattumaa, että tällaisessa opetuksessa puhutaan enemmän "Jumalan äänestä" kuin "Jumalan sanasta". Mutta kumpi olikaan se raamatullinen konsepti?) Todellinen dialogi Jumalan sanan kanssa on vaihtunut sielunmaailmaa kiihdyttävään ja sykähdyttävään monologiin Minä-Itsen kanssa. Pahinta on, että tässä harhassa Minä-Itse esiintyy "Jumalan äänenä".

 

Millä tavoin tämä kaikki käytännössä ilmenee? Vastaus kuuluu: raamatullisilta vaikuttavina painotuksina, jotka kuitenkin kuljettavat niihin luottavan uskovan Kristuksen ohi. Esimerkiksi "voimaevankeliumi" pyrkii toistuvasti suuntaamaan meidän huomiomme Jumalan majesteettisuuteen ja lopunaikojen maailmanvalloittaja-Kristukseen. Samaan tapaan ylistysteologia kiinnittää huomiomme joko "temppeliin saapuvaan" itseen tai Pyhään Henkeen mystisenä, persoonattoman voiman piirteitä saaneena olentona. Yhteistä kaikille on, että kärsivän Kristuksen rooli todellisten syntiemme sovittajana hämärtyy. Aivan kuin varkain tie kaikkeinpyhimpään käykin (esimerkiksi) ylistämisen, ei niinkään Jeesuksen veren kautta. Kristilliset opettajat saattavat päätyä korostamaan Jumalan niitä piirteitä, joihin itse ovat eniten mielistyneet. Meitä kehotetaan keskittymään milloin pelkkään Henkeen, joka antaa lähes maagisen auktoriteetin näkymättömien voimien yli, milloin yliystävälliseen terapeutti-Isään, jonka pääasiallinen tehtävä tuntuu olevan huonon itsetunnon korjaaminen paratiisilliseen tilaan. Samalla unohtuu, että vaikka Isä onkin rakastava ja Pyhä Henki kaikessa näkymättömyydessään kiehtova ja arvoituksellinen, on ainoa tiemme Jumalan luo sittenkin yksin Jeesus Kristus - ja nimenomaan se Jeesus, joka vuodatti verensä meidän pahuutemme tähden ja tuli kirotuksi ristillä. Vakavin ongelmamme ei sittenkään ole huono itsetunto, kyvyttömyys ottaa vastaan hengellistä auktoriteettia tai haluttomuus osallistua evankeliointikampanjoihin, vaan se iänikuinen syntiinlankeemus, joka on todellisuutta uskovankin elämässä.

 

Kysymys on siis painotuseroista, jotka saattavat nykykristitystä tuntua vähäpätöisiltä, mutta eivät sitä lopultakaan ole. Kulttuurikritiikki on vaativa laji: on ns. ruodittava asiat pohjia myöten ja oltava valmis hylkäämään vallitsevat käsityksensä. Tämän voin kokemuksesta sanoa pitävän paikkansa myös hengellisessä viitekehyksessä. (Usein joutuu myös hyväksymään sen, että omat näkemykset vaikuttavat kanssaeläjistä hyvinkin kiistanalaisilta. Huolellinen perusteleminen voi auttaa, mutta kuka sellaista jaksaa kuunnella? Valitettavan harva.) Meidän on turha kuvitella näkevämme oman kristillisen kulttuurimme epäkristillisiä piirteitä ikään kuin ne vain jotenkin pomppaisivat tyhjyydestä silmiemme eteen; ikään kuin voisimme vain kulkea eteenpäin luottaen siihen, että jokin minun sisäisessä maailmassani asuva gnosis-hälytyskello alkaisi vaaran uhatessa kilkattaa. Ehei, kyllä siihen "silmävoidetta" tarvitaan. Eli perehtymistä ja tietoista itsensä harjaannuttamista. Tylsää ja kovaa työtä, joka palkitsee harvakseltaan jos silloinkaan.

 

Kovaa ja usein tylsää on myös peruskristityn arki. Kaukana siitä triumfaalisesta hehkusta, jota Hillsong-konsertit ja väkevästi voidellut näkyseminaarit antavat. Kun lopulta malttaa Herransa eteen tulla, huomaa ettei tyhjää ole vain takki, vaan myös kädet. Kovin kaukaiselta tuntuvat silloin vaativat kehotukset ja opetukset "kaikkensa antamisesta" ja "sataprosenttisesta antautumisesta", "oman tahtotilan otollisuudesta" ja niin poispäin, tai jos eivät kaukaisilta niin vieraannuttavan ahdistavilta. Tekee mieli kysyä: Onko minulle sijaa Kristuksen luona, vaikka tiedänkin etten koskaan pysty antautumaan sataprosenttisesti? Pääsenkö perille, vaikken koskaan oppisikaan hengellisen auktoriteetin salaisuutta ja tulisi tuntemaan niitä moninaisia voimavaikutuksia, joiden väitetään kuuluvan kristityn arkeen? Pelastunko, vaikkei tahtotilani olekaan ensinkään otollinen, vaan uskonelämäni on pelkkää houkkamaista Kristuksessa riippumista? Ja niin edelleen.

 

"Voimaevankeliumi" kuitenkin haluaa saada meidät uskomaan, että vaikka ristintyö on välttämätön asia ja hieno juttu, se on vasta alkua jollekin vielä hienommalle ja suuremmalle - ja jos mahdollista, alkua jollekin vielä välttämättömämmälle. Tämän uuden evankeliumin mukaan kristityn vaellus tosin alkaa ristiltä, muttei suinkaan pääty sinne: kysymyksessä on vain progressiivisen etenemisen opissa yleisesti määritelty lähtökohta. Golgatan takaa alkaa sitten Uudenlainen Elämä, joka on täynnä pyhyyttä ja voittoisuutta. Risti vain aktivoi jumalallisen potentiaalimme ja sitten olemme taas monipuolisesti pystyviä, lahjakkaita ja dynaamisia. Niinpä niin. Voi sitä raukkaa, joka vielä rypee luterilaisessa syntikurjuudessaan ristin juurella ja masentuu pahuudestaan, mutta samaan aikaan iloitsee Kristuksen vanhurskaudesta - siitä joka nyt on luettu hänellekin pelastukseksi! Eihän hän selvästikään ole vielä tajunnut mitään kristityn elämän todellisesta luonteesta: sen jatkuvasta, säteilevän voimaannuttavasta yliluonnollisuudesta, joka muuten sivumennen sanoen kuuluu jokaiselle kristitylle (mikähän hänen asenteessaan on lopultakin vikana? miksi hän tyytyy niin vähään? miksei hän keskity anomaan armolahjoja? miksei hän ylistä? jne. jne.)...

 

navigointi